Historiaa

Nahkurin ja kauppaneuvoksen talossa

Särkijärven kylässä Puujärven rannalla seisoo pitkä keltainen talo, Joensuu. Sen mailla näkyy värikkäitä kukkaketoja, jotka onkin kylvetty ohikulkijaa ilahduttamaan, kertoonykyinen omistaja Linta Erola.

 Kartanon kaupallinen nimi jouduttiin muuttaa Källgårdiksi, sillä Joensuun kartano- nimi on jo käytössä. 

 Joensuun tilalla on hyvin kiinnostava historia.

Joensuun tarina alkaa 20.5.1887. Sinä päivänä Kaarlo Strandberg allekirjoitti sopimuksen, jossa hän ottaa omistamiensa Immolan ja Vappulan maille vuokralaiseksi nahkurin ammattia harjoittavan Wilhelm Lindroosin Somerolta. Tonttimaaksi tuli kymmenen vanhaa kapanalaa Vappulan silloisesta pellonlaidasta. Nahkuri sai luvan rakentaa verstaansa Eskolanjoen partaalle maantien alapuolella olevalle kedolle, joka oli ollut Immolan myllärin viljelysmaana.

Verstas valmistui jo kesällä 1887. Samana kesänä elokuussa Wilhelm haki aviopuolison Kiikalasta. Myöhemmin nahkuri muutti nimensä Vilho Heinoseksi.

Päärakennus valmistui 1800-luvun lopussa tien toiselle puolelle ja siirrettiin nykyiselle paikalleen

1902. Se on kookas rakennus, jossa oli tien puolella alun perin kaksi kuistia. Vuonna 1900 taloon avattiin kestikievari, jossa oli oma huone matkustavaisille.

Puujärven rannassa vähän matkaa päärakennuksesta on Rantala, punainen hirsirakennus, jossa asui nahkurin työmiehiä perheineen.

Nahkatehtaaseen oli alun perin katoksella yhdistetty Alahuvila, joka on jäljellä, mutta katos on purettu. Se rakennettiin työväen asunnoksi 1900-luvun alussa. Parhaimpina aikoina tehtaalla työskenteli neljästä kahdeksan nahantyöstäjää.

Tarina kertoo, että nahkuri oli huutolaispoika Honkilahdelta. Hän oli äärettömän yritteliäs ja ankara, mutta sunnuntaisin hän halusi syöttää hyvin talon koko väen palkollisia myöten.

Vilhon pojista vuonna 1893 syntynyt Eino aloitti agronomiopinnot Helsingin yliopistossa. Maailma kuitenkin kutsui, ja nuori mies lähti 1918 vuotamarkkinoita tarkastamaan Argentiinaan. Siellä hänestä tuli menestyvä liikemies. Yhteys kotiin säilyi, sillä hänen äitinsä asui Joensuussa edelleen.

Heinonen piti hyvää huolta talosta. Vuonna 1939 vastikään kauppaneuvoksen arvon saanut Heinonen piti suuren remontin, jossa rakennukseen asennettiin keskuslämmitys, lattioihin parketit ja jokaiseen makuuhuoneeseen pesutilat. Talon kaksi kuistia purettiin, ja niiden tilalle rakennettiin yksi isompi kuisti.

Eino Heinosen lähipiirissä oli paljon nimekkäitä henkilöitä. Tarina kertoo, että salin 4metriä pitkän tammipöydän ääressä on istunut Kekkonen ja Alvar Aalto. 

Paraatiportaat uusiksi

Talon nykyinen omistaja Linta Erola arvelee, että kauppaneuvos Heinonen halusi paraatiportaat arvovieraita varten. Keittiönportaat talon päädyssä olivat arkikäytössä.

Heinonen antoi tarkkoja ohjeita kirjeitse Argentiinasta. Kiviportaat oli jo kerran tehty, mutta ne piti purkaa, koska kauppaneuvos halusi portaista kaarevammat. Valokuvat kulkivat kirjeissä edestakaisin laivakyydillä Argentiinan ja Suomen välillä.

Talossa on vielä kauppaneuvoksen aikaisia huonekaluja ja esineitä, kuten kirjoituspöytä, kaappikello, lipasto ja lamppuja. Vilho Heinosen ajalta on jykevä kassakaappi.

Lahjoittaja

Eino Heinonen lähti kotoaan Joensuusta opiskelemaan agronomiksi Helsinkiin. Opinnot jäivät kesken, kun hän lähti 1918 tarkastamaan Argentiinan vuotamarkkinoita käytyään sitä ennen Siperiassa liikematkalla tapaamassa P.E. Svinhufvudia hänen karkotuspaikassaan Kolyvanissa. Heinonen jäi hoitamaan vuota- ja viljalaivauksia Suomeen ja perusti oman yrityksen, joka toi puutavaraa ja paperia Argentiinaan.

Vuonna 1923 Buenos Airesin satamaan saapui laiva, joka toi mukanaan Edit Wiklundin Kokkolasta. Pari oli tutustunut kirjeenvaihdon kautta ja tapasi nyt ensimmäistä kertaa. Tarinan mukaan satamasta siirryttiin suoraan vihkikirkkoon. Edit oli ruotsinkielinen ja Eino tiettävästi kiihkosuomalainen, joten kotikieleksi tuli espanja. Pariskunnan lapsista Pulmu-tytär elää edelleen Buenos Airesissa.

Eino Heinonen menestyi ja osti kaksi karjatilaa, joista toisen hän nimesi Ruuniksi kotipaikkansa mukaan ja toisen Ruskoksi vaimonsa kotipaikan mukaan.

Heinonen loi taloudellisia yhteyksiä Suomen ja Argentiinan välille eikä unohtanut synnyinmaataan.

Toisen maailmansodan päätyttyä Suomen asutusongelma ratkaistiin maanluovutuksilla, ja tiloista lohkottiin osia Karjalasta tulleille. Koska Heinonen ei asunut tilallaan, hänet määrättiin luovuttamaan se valtiolle. Asia sovittiin kuitenkin siten, että Heinonen maksoi valtiolle ja sai pitää tilansa.

Agronomien Yhdistys vietti 50-vuotisjuhlaansa vuonna 1947. Kauppaneuvos Heinonen lähetti lahjaksi 10 000 kiloa kahvinpapuja. Ensimmäisen kahvilaivan lasti myytiin säännöstelyn aikaan ja tuotti niin paljon, että Agronomien Yhdistys pystyi ostamaan Kasarmintorin varrella sijaitsevan,

vuonna 1901 valmistuneen Arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen suunnitteleman upean jugend-talon.

Helsingin yliopiston opiskelijoille rakennettiin asuntoja, ja rahaa oli kerätty 14 miljoonaa. Eino Heinonen lahjoitti vuonna 1945 hankkeeseen 34 000 kiloa kahvia, ja loput saatiin lainaksi valtiolta

ja Helsingin yliopistolta. Kaksi ensimmäistä Domus Academican rakennusta saatiin valmiiksi.

Eino Heinonen kuoli Argentiinassa 1965. Hänet on haudattu Karjalohjalle.

Lähteet

Lackman, Taina ja Lackman, Veikko, Karjalohjan vanhat rakennukset II, Uudenmaan Liitto, 1996

Tukkinen, Tauno, Suomesta Argentiinaan: Kauppaneuvos Eino Heinosen satavuotismuisto, TT,

1995

Tukkinen, Tuomo, Karjalohjan kylät ennen ja eilen, TT-kyläkuvat, 2008